Räytymispäivä...

Tai ainakin pitäisi olla. Tänään.

Koko viime viikko kului mejän merkeissä, viikonloppuna oli Keuruun Seudun Kennelkerhon mejä-koe. Valmisteluja oli kyllä tehty pitkin kevättä, mutta silti viimeinen viikko on aina kiireinen. Kaikki tarvikkeet pitää muistaa haalia kasalle, jälkiparien jakamisen kanssa pitäisi saada aikaan onnistuneet valinnat, maastoon täytyy tehdä vielä viime hetken tsekkauksia. Niinpä minäkin jalkauduin vielä tiistaina kävelemään läpi yhden jäljen, jonka sijoittelu oli tuottanut päänvaivaa.

Tänävuonna vaihdoimme kokeen keskuspaikan "hieman" modernimpaan paikkaan, Keurusselän Liikuntapuiston Sompalaan. Eli kun aiemmin ei ole ollut sähköjä eikä vesihanoja, niin nyt oli kaikki mukavuudet. Matka koemaastoihin oli hieman pidempi, mutta vielä ihan ok.

Ensimmäistä kertaa kokeemme kaikki osallistujat olivat jäseniä! Ilmoittautujia oli niin paljon, että pari jouduttiin jättämään vielä ulkopuolellekin. Meiltä oli ilmoitettu Marsa ja Mette, mutta vain Marsa starttasi. Ja Keuruu tuntuu edelleen olevan meille se paikka, että Marsa onnistuu ottamaan sen yhden hukan. Vaikuttaako siihen se, että koetilanne on erilainen kun me hääräämme kokeen järjestelyiden parissa enemmän, emmekä niinkään noudata normaaleja "koerutiineja"? Tiedä häntä... Kakkostulos siis tuli, mutta ne kolmoset ja nollat jäivät edelleen korkkaamatta.
Mukavaa oli myös se, että ilmoittautuneista vain neljä oli voittajaluokassa, eli kahden tuomarin kokeeseemme saatiin peräti kahdeksan avo-luokan osallistujaa! 

Sitä aina ennen koetta ajattelee, että yrittää istuskella ja jutella ihmisten kanssa, mutta kokeen jälkeen huomaa että on taas onnistunut enimmäkseen hääräämään jokapuolella ja "hermoilemaan". Tällä tarkoitan lähinnä sitä, että päässä pyörii sata asiaa ja yrittää muistaa että tulee tsekanneeksi että kaikki on hoidettu. Vastaava koetoimitsija on kuitenkin vastuussa siitä, että homma etenee.

Ilman kommelluksia ei koskaan selvitä, mutta toivottavaa on ettei suurempia katastrofeja esiinny. Lauantain suurin huoli on yleensä jälkimaastoista. Kun ei koskaan tiedä onko joku tuonut metsätyökoneen paikalle ja päättänyt tehdä aukon juuri jälkemme kohdalle. Siinä kun ei auta vaikka olisi kuinka kokenut jäljentekijä. Jäljentekopäivänä nousee aina kylmä hiki otsalle kun puhelin soi.

Laukauksensietotesti alkamassa.

Koepäivä oli sateinen mutta onneksi ei tuullut paljon. Päivä eteni vauhdikkaasti ja viiden aikoihin oli tulokset luettu ja siivoaminen alkamassa.
Nyt pitäisi vielä palautella eilen kotiin kannetut lainatavarat, kerhon tavarat ja raivata omat tavarat paikoilleen. Mutta tässä välissä oli jo ihan täysi, kiireinen työpäivä. Onneksi ensi viikonloppuna ei tarvitse mennä minnekkään! Ensimmäinen vapaa viikonloppu viiden täystyöllistetyn jälkeen.

Seuraava mejäkoe johon olen Marsan ilmoittanut, olisi 5.7.-15. Kutsua ei ole vielä tullut...nähtäväksi jää olemmeko mahtuneet mukaan.

Karvasato

Jos on sulkasato niin onko myös karvasato? Ainakin Marsasta lähtee karvaa pöllyämällä. Ihanat villapöksyt ovat muisto vain.
Ihan turhaan laitoin ilmoittautumisen Seinäjoen näyttelyyn, sinne ei nyt kannata ajella.
Novascotiankarvatonkoira...
Eli seuraava näyttely kesällä/syksyllä?

Ei, ei se käynyt niin...

Aamulla varhain Mäntän taippareihin. Ei ollut ihan paras fiilis, en uskaltanut mitata kuumetta illalla enkä ennen lähtöäni. Päästiin kuitenkin Marsan kanssa perille ja neiti starttasi numerolla viisi.

Ei siitä juuri kovin pitkää tarinaa tarvitse kirjoittaa. Vesityö meni vauhdikkaasti ja ihan hyvin, sitä ei itseasiassa ole treenattu kertaakaan edellisten taippareiden jälkeen, ei ole juuri tarvinnut.

Ruutu, no jaa. Lähti kyllä ruutuun, mutta ei tuonut sieltä mitään. Lähti tuomaan varista, mutta lopetti lyhyen matkan jälken ja tuli kurkistelemaan paikalle saapunutta yleisöä. Sitä tuntui hieman palottavan takanani seisoneet katsojat. Se tutkaili heitä aina hieman alta kulmien ja sen näköisenä, että vieläkö te olette täällä.

Nou nollahan siitä sitten tuli. Pääsin ainakin nopeasti kotiin. Lähdimme mökille ja täällä olen nyt sitten nukkunut sohvannurkassa flunssaani pois. Oliko koko reissussa järkeä?  Nooooo, tulihan taas todettua että neiti nauttii vesityöskentelystä ; ) Ja on se silti kaikin puolin niiiin ihana!!

Joskus tekis, toisinaan sitten taas ei...

Ja tänään oli se: "toisinaan sitten taas ei". Meidän murkku.

Pitäisikö noudattaa yhtä saamaani neuvoa ja laittaa neiti kolmeksi kuukaudeksi hyllylle? Jotenkin vain luulen, että sen jälkeen se ei tekisi senkäänvertaa. Nämä kuukaudet (kauanko murkkuikä kestää?) täytyy nyt vain luovia läpi.

Ennen ruutuun menoa otin ylimääräisen variksen ja kävin pienen matkan päässä tekemässä sillä Marsalle kaksi n. 35-40 metrin mittaista noutoa. Varis tuli ihan nätisti ja nikottelematta.

Sitten mentiin ruutuun. Marsa toi ruudusta vain kaksi varista ja nekin pienen painostuksen avulla. Lokkia ja fasaania se kävi vain morjestamassa (lokista on aiemmin nähnyt siiven, fasaania ei lainkaan). Loput varikset jätettiin suosiolla rauhaan, kun ei niitä kerran halunnut spontaanisti tuoda.

Summa summarum... no, se ei ainakaan rikkonut riistaa... ja ne mitkä toi, kantoi nätisti ja sylkäisi jalkoihini. Mutta kyllä se silti oli ihan hukassa, ulkoilutti itseänsä suurimman osan aikaa. Kattoi kyllä alueen ihan nätisti, mutta ei se lämmitä yhtään.

Kun lähdettiin palailemaan autolle, annoin sille variksen kannettavaksi. Kyllä se sitä kantoi kertaakaan pudottamatta koko matkan autolle, olisko ollut sellaiset 60-80 metriä. Ei se siis variksia hyljeksi, niitä on ihan kiva kantaa... mutta....

No, tämä ilta kynnetään pohjamutia ; (   Huomenna kasataan rippeet ja puhelletaan uutta tuulta purjeisiin. Nyt on tehty liian paljon töitä, että voisi antaa periksi.

Ps. Marsan ja pupun treffit eivät toteutuneet, pupu teki oharit ja ei tullutkaan paikalle...
Niin ja hyviä neuvoja otetaan vastaa, sähköpostikin löytyy tuosta sivupalkista vasemmalta.

Viikonloppuna ei lepäilty

Lauantai, matkalla jonnekin aamusta iltaan. Lähdimme kymmenen aikoihin liikenteeseen, veimme Sirjan ja Vilman Jkylään shoppailemaan, Marsa ja Repe olivat mukana matkassa.  Käväisimme itsekin pyörimässä muutamassa kaupassa. Iltapäivällä suuntasimme Petäjävedelle, sillä olimme menossa kyläilemään Marjalle jonka tiesimme olevan tokoilemassa ja menevän sen jälkeen tekemään mejä-jälkiä paikallisen raviradan tuntumaan.  Koska tiesimme, että jälkien teko saattaisin olla vielä kesken, olimme itsekin varustautuneet pakkaamalla sopivaa vaatepartta ja jalkinetta mukaan.  Niinhän siinä sitten kävi, että kävin sienenä yhden jäljen teossa.  Kun kaikki oli valmista seuraavan pävän treenejä varten, kävimme vielä Marjalla kahvilla. Ja kotiin siis vasta illalla kuuden jälkeen. Vähänkö väsytti!


Sunnuntai, kello soitti ennen heräämistä. Teki mieli vetää peitto korville ja jatkaa unia, mutta ei... Kamat kasalle ja kohti Jyväskylää ja Ankeriasjärveä.


Jälkiviisaus, se on hienoa.  Miksi ei voi ajatella ensin ja tehdä sitten.  Ei tarvitsisi hakata päätä tahdikkaasti seinään, kun niin potuttaa.

Meillä oli siis tänään Jkylässä riistaa: variksia ja lokkeja. Näistä eineksistä oli kasattu hakuruutu jossa sitten vuorotellen treenattiin. Ja mun olisi pitänyt olla järkevä ja painaa jarrua heti alkumetreillä. Ennen Marsaa ruudussa oli käynyt seitsemän koiraa. Ja minä en ole Marsalle moista ruutua rakennellut vielä edes rauhassa yksin treenattavaksi, joten neiti oli pihalla kuin lumiukko. Se meni ihan lukkoon, kävi katsomassa riistan, ei tuonut sitä, oli tulossa luokseni, ei uskaltanut tulla ilman riistaa. Vasta tässä vaiheessa tajusin että pyydän siltä liian paljon kerralla. Se on hakenut omassa rauhassa yhtä varista ja homma on toiminut.  Nyt älysin vasta liian myöhään että ajatusmalli "kokeillaan nyt tätäkin" ei riitä, ensin pitäisi treenata useampi kerta ilman suuria häiriöitä ja sitten vasta siirtää harjoitus tällaisen paineen alle. Vihelsin siis pelin poikki, ihan kirjaimellisesti, nappasin yhden variksen jolla sitten tehtiin markkeeraus avustajan kanssa ruudun viereen ja sen Marsa toi. Tilanne yleisön edessä, hakua aiemmin harjoittelematta, liian monta koiraa merkkaillut maastoa ja ne variksetkin jo aika kälyisen näköisiä: liika on liikaa kerralla. No, Marsa ei ollut läheskään ainoa, joka oli ihan pihalla, jos se nyt yhtään lohduttaa. Tänään muuten oli paikalla yksitoista koirakkoa.
Sinänsä tämä palveli siinä, että olen luullut ettei variksen kanssa ole mitään ongelmia kun se on niitä kantanut.  Nyt lähdetään taas hieman tiuhemmin kantamaan varista iltalenkillä ja otetaan sinne ruutuun varmaan toinenkin siivekäs kaveriksi.  Lisäksi teipataan vielä pariin damiin "redbull"-siipiä. Peli on vasta alussa!

Paluumatkalla pihisin ja puhisin, ei laskenut kierrokset.  Marsa veti sikeitä omassa osastossaan koko kotimatkan ajan.  Minä päätin, että kun ei ole aiemmin ruutua treenattu, niin tehdään nyt sitten vielä uusi treeni pääkoppaan hautumaan. Ajelin ennen kotiinmenoa maastoon jossa ei ole aiemmin treenattu, mutta joka on minulle ihan tuttu. Etsiskelin maastoltaan mahdollisimman samanlaisen kohdan kuin aamuinen treenipaikka ja sellainen löytyikin helposti.  Sitten auton perästä kassillinen dameja mukaan ja ruutua rakentamaan. Damit palautuivat hienosti ilman pienintäkään epäröintiä.  Viiteen damiin lopetin ja hain loput itse pois.  Innokkaasti neiti kävi nuo hakemassa, nyt pitäisi varmaankin seuraavaan treeniin vaihtaa jonkun kanssa dameja. Tai tiedä häntä vaikuttaako tuo, kyllä se noutajien treeneissä on koko ajan tuonut ohjaajien damit.


Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan... Kävimme vielä illemmalla näyttelytreeneissä.  Se oli onneksi sellainen kolmenvartin homma ja ihan mukavaa puuhaa.  Neiti jaksoi esiintyä hyvin eikä edes hätkähtänyt kun mitattiin korkeutta. Kovasti ei jaksanut (?) riekkua vaan ravaili ihan nätisti. Tähän oli mukava päättää päivää, viimeisen päälle onnistuneeseen ja mukavaan yhteiseen puuhaan.
Varpaitteni päällä tuhisee väsynyt typykkä, joka toivottavasti vielä luottaa minuun vaikka sen tänään kertaalleen petinkin.