Aikataulu hieman venyi, oma ryhmämme alkoi vähän yli klo 14 ja kun Marsa sitten lopulta pääsi töihin, oli kello yli puoli neljän. Siinävaiheessa takanamme oli siis melkein seitsemän tuntia odottelua aurinkoisella hiekkatienpätkällä.
Omat odotukseni tuloksesta eivät olleen kovin korkealla, johtuen lähinnä siitä, että neidillä on taas viime päivinä ollut "mörkökausi" pinnassa. Kaikki mahdollinen naapurin kottikärryistä katuharjan eri asentoihin on aiheuttanut päänvaivaa.
En kuitenkaan hetken harkittuani lähtenyt perumaan osallistumistamme, vaan päätin tehdä siitä hyvän harjoituksen, olisipahan ainakin "kokeenomainen". Tämä realistinen asennoitumiseni toi myös mukanaan sen edun, ettei tarvinnut turhia jännitellä, voin vannoa ettei puntti kertaakaan vipattanut.
Ja sitten pitkän päivän päätteksi tuli meidän vuoromme. Kävelimme rannan lähetyspaikkaan ja siinä reilun metrin päässä polustamme oli "toteemipaalu" johon oli ripustettu 4-5 lokkia kaulastansa oksan haaroihin kuivumaan. Juuri kun olimme melkein ohittaneet tuon kohdan Marsa huomasi silmäkulmastansa lokit, se pomppasi noin metrin korkeudelle ja kääntyi ilmassa kohti lokkeja. Ja siinä oli sitten taas yksi mörkö.
Mielessäni kävi, että noinkohan lokin noudosta tulee mitään... Hieman se välillä pälyili puussa roikkuvien lokkien suuntaan, mutta oli sen verran kiinnostuneempi veteen läiskähtäneistä lokeista, ettei voinut olla lähtemättä niitä hakemaan. Ranta oli melko pehmeää ja sammaleista, kun vesi alkoi, ei koiran jalka ottanut pohjaan, mutta onneksi Marsa tykkää lähteä hyppäämällä. Lokit eivät siis tuottaneet ongelmia.
Sitten siirryttiin hakuruutuun ja mörkö alkoi taas jyllätä takaraivossa. Ruutu oli melko avonaista maastoa, koira ei hävinnyt kaukanakaan täysin näkyvistä. Harvaa mäntymetsää, muutama kuusi eikä juurikaan aluskasvillisuuta.
Tavallisesti Marsa lähtee hakuruutuun aivan innoissansa ja liikkuu sielä vauhdikkaasti, villahousut vain vilahtelevat. Nyt Marsan liikkumisesta oli selkeästi luettavissa sen jännittyneisyys. Liikkeet olivat liioitellun varovaisia. Kolme kertaa toistui sama kuvio, se lähti palauttamaan varista kovalla vauhdilla, jossain vaiheessa tullessansa se teki äkkipysähdyksen, säikähdettyään jotain, milloin mitäkin rasahdusta tms. Suu auki, varis maahan ja pientä pälyilyä ympäristöön. Yksi variksista tuli kehoituksella ja kahden seuraavan kanssa en enää ryhtynyt sitä painostamaan palautuksella vaan hain itse ne muutaman metrin päästä, johon olivat pudonneet.
Tuomarin kanssa olimme jo hiljalleen jutelleet siitä, että koira on selvästikin säikähtäneen oloinen, ja tässä vaiheessa tulimme molemmat siihen tulokseen, että on turha stressata sitä enää enempää. Koe siis keskeytettiin tähän.
No, kannattiko mennä? Kyllä mielestäni. Olin jo etukäteen ajatellut itselleni muutaman jutun, joita minun pitäisi muistaa noudattaa ruudussa ja näissä onnistuin.
Jälkeenpäin mietin sitä, että sinänsä oli ihme että Marsa tuossa mielentilassa teki ylipäätään yhtään mitään ruudussa. Luulen, että jos minä olisin jännittänyt koetta ja se olisi sen vaistonnut, niin ehkä se ei silloin olisi uskaltanut tehdä yhtään mitään. Mutta nyt se kuitenkin tiesi, että minun mielestäni tilanteessa ei ollut mitään pelättävää, se sai siitä sen verran potkua että edes yritti tehdä sitä mitä tiesi siltä odotettavan.
Summa summarum, palaamme areenalle kun neiti saa "päänsä kasaan" ja tämä mörköily painuu unholaan (toivottavasti joskus). Homman se osaa, nyt vaan pitäisi saada tuota itsevarmuuttakin vähän pönkitettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti